Historianopetusta on Suomessa eri aikoina epäilty vaaralliseksi. Sisällissodan jälkeen suojeluskunnat valvoivat paikkakuntien mielipideilmastoja ja ilmiantoivat punaisia opettajia tarkastajille ja kouluhallitukselle. Jatkosodan jälkeen kansallismielisiä opettajia koskevia ilmiantoja vastaanotti punainen Valpo. 1970-luvun alussa Teiniliitto kutsui jäseniään paljastamaan taantumukselliset opettajat. Vuoden 2021 tammikuussa Perussuomalainen Nuoriso -järjestö kehotti sosiaalisessa mediassa koululaisia tarkkailemaan historianopettajiensa kannanottoja. Opettajat olivat parjanneet perussuomalaista puoluetta, muun muassa rinnastamalla puolueen Saksan sotien välisen ajan kansallissosialisteihin. Tapaus johdattaa pohtimaan kahta kysymystä: Millä ehdoin eri aikojen historiallisia ilmiöitä voi analogisesti rinnastaa, ja missä määrin opettajien mielipiteiden vakoilu on paikallaan?

Historiallisten rinnastusten käyttö on taitolaji. Historian ammattilainenkin toki tunnistaa itsessään viehtymyksen analogioihin, mutta osaa olla varovainen niiden käytössä. Perussuomalaisuus ja natsismi ovat eri aikojen historiallisten tekijöiden tuotteita. Vaikka toimijoiden retoriikassa on yhtäläisyyksiä, retoriikan merkitykset tulee tulkita viittaamalla kummankin ajan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin yhteyksiin. Historiallisesti perussuomalaisuus ja natsismi ovat eri ilmiöitä.

Eri  maiden  ja eri  aikojen  poliittiset johtajat  ovat suhtautuneet epäluuloisesti koulujen historianopetukseen. Helmut Kohl oli 1980-luvun Saksassa huolissaan siitä, että koulujen holokaustiopetus sai nuoret häpeämään kansaansa. Margaret Thatcher vihoitteli samaan aikaan historianopettajien kouluttajille, jotka painottivat oppitunneilla tietojen kriittistä käsittelyä sen sijaan että hehkuttaisivat isänmaan kunnian hetkien ja suurten poikien muistoa. Donald Trump Yhdysvalloissa puolestaan epäili, että Black Lives Matter -liikehdintä johtui opettajien  radikaalista rasisminvastaisesta  opetuksesta eikä orjuuden perinnön taakasta sinänsä.

Seuraavassa käsittelen ensin poliittisten vallanpitäjien suhdetta  historian  käyttöön, ja  sen  jälkeen  kysyn, miten  liberaalin  yhteiskunnan  historianopetus torjuu opiskelijoiden historiatietoisuuden vääristymistä.

Geroge Orwellin dystopiassa  1984  totuusministeriön virkamies Winston Smith toteaa: ”Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Se joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.” Kyynisen toteamuksen jälkeen Smith asettuu työpöytänsä ääreen väärentämään historiaa.

Historia tarjoaa vallanpitäjille mahdollisuuden käyttää symbolista valtaa kansalaisiinsa. Historia on identiteettiaine, jonka kertomukset tarjoavat mielikuvan jatkuvuudesta ja yhteisön yhteisestä menneisyyden kokemuksesta. Yhteinen muisti luo kansaan yhtenäisyyttä, mikä helpottaa kansan hallitsemista. Valtioiden johtajat käyttävätkin historiaa identiteettipolitiikan harjoittamiseen ja toivovat opettajien välittävän työssään valtiolle lojaalia historiakertomusta. Sopivasti valikoidut menneisyyden ilmiöt ja tapahtumat symboloivat yhteisöä kokoavia arvoja. Esimerkiksi Euroopan jälkikommunististen maiden johtajat nostavat mielellään menneisyyden kansalliset voimannäytöt historian keskiöön. Liettuassa ensimmäiset Neuvostoliiton kaatumisen  jälkeiset  oppikirjat kertoivat  ennen muuta Liettuan vuosisatojen takaisista sotilaallisista saavutuksista.  Puolassa  valtion ylläpitämä Kansallisen  muistin  instituutti varjelee  kansalaisia historiaa koskevilta syyllisyyden tunnoilta. Valtiopäivät säätivät 2010-luvulla useita lakeja, joiden mukaan on rikos esittää, että puolalaisilla olisi ollut osuutta Puolan alueella toisen maailmansodan aikana sijainneiden keskitysleirien ihmisoi keusrikoksiin. Samanlaisia kansakunnan historiallista mainetta varjelevia lakeja on säädetty Tšekissä,  Slovakiassa,  Valko-Venäjällä,  Ukrainassa ja Unkarissa. Monissa näistä maista valtio on Puolan tapaan perustanut kansakunnan muistia pönkittävän laitoksen, joka ei ainoastaan huolehdi kansakunnan maineesta vaan tuo esiin naapurimaiden harjoittamat historialliset vääryydet. Unkarissa  vuoden 2012  perustuslain  johdanto  edellyttää jokaisen unkarilaisen tietävän, että unkarilaiset ovat vuosisatoja taistelleet islamia vastaan.

Venäjän johtajien suhde maan menneisyyteen on hankala. Miten suhtautua vallankumoussankareihin, joita valtio opetti kolme edellistä sukupolvea palvomaan? Tuore historiasota koskee Venäjän  turvallisuuspalvelun  rakennuksen edustalla Moskovassa  olevan  Lubjankan aukion  patsaita.  Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi, kansalaiset kaatoivat aukiolla 1950-luvulta lähtien seisseen Tšekan legendaarisen johtajan Feliks Dzeržinskin patsaan. Jotkin ryhmät haluavat tänään patsaan takaisin. 1920-luvulla kuollut Dzeržinski oli omien sanojensa mukaan vuoden 1917 vallankumouksen jälkeisen ”järjestelmällisen terrorin” organisoija. Aikomus  hänen  muistonsa rehabilitoinnista  kuvastaa Vladimir Putinin ajan kylmennyttä poliittista ilmapiiriä. Putin itse kuitenkin haluaisi aukiolle mieluummin Aleksanteri Nevskin patsaan, joka ruokkisi venäläisten kansallistunnetta. Aleksanteri Nevski oli venäläinen soturiruhtinas, joka 1240-luvulla löi ensin maahan joukon ruotsalaisia ja sitten saksalaisia ritareita ja kelpaa näin esimerkiksi venäläisten kyvystä torjua lännestä tuleva vihollinen. Aleksanteri Nevskille pyhitettyjä kirkkoja ja monumentteja on Putinin aikana jo noussut eri puolille Venäjää.

Ensimmäisestä  presidenttikaudestaan  lähtien Putin on puuttunut historiakulttuurin lisäksi suoraan kouluopetukseen.  Hän haluaisi kouluissa käytettävän vain yhtä yhteistä historian oppikirjaa, jonka laatisi Venäjän tiedeakatemian johtama kirjoittajakollektiivi. Putinilla on mielessään selvät reunaehdot Venäjän historian kertomukselle. Kertomuksen pitää osoittaa, että Venäjä on aina ollut suuri ja aina hyötynyt voimakkaista johtajista. Toisen maailmansodan loppu tulee koulukirjoissa esittää Neuvostoliiton voittona samoin kuin se esitetään julkisessa historiakulttuurissa. Putin käyttää historian symbolista valtaa suuntaamalla kansalaisten katseen omaan odotushorisonttiinsa. Yhteisön autenttinen historiatietoisuus jää identiteettipolitiikan jalkoihin.

Yhdysvalloissa käydään historiasotaa orjuuden asemasta Amerikan kertomuksessa. Presidenttikautensa lopussa Donald Trump perusti erityisen Vuoden 1776 komission vastapainoksi Vuoden 1619 hankkeena tunnetulle kansalaisliikkeelle,  jonka  mukaan orjuus oli Yhdysvaltain identiteettikertomuksen musta kulmakivi. Trumpin mukaan Vuoden 1619 liike uhkaa rapauttaa kansakunnan elinvoiman.

Myös  yhteisön ryhmien  keskuudesta  nousee  valtaa tavoittelevia identiteettikertomuksia. Tavoitellessaan tunnustusta ryhmäidentiteetilleen ryhmät syyllistyvät yhteisön muiden ryhmien historiallisen muistin  syrjäyttämiseen.  Tyypillinen  identiteettipoliittinen trooppi on alkukertomus, jonka mukaan  väestöllä  on ammoinen  alkukoti  tietyssä ajassa ja paikassa sekä takanaan yhteinen vaellus  myöhemmin vakiintuneille  asuinsijoille.  Suomessa perussuomalaisten nuorisojärjestö harjoitti identiteettipolitiikkaa sitoutumalla vuoden 2019 puoluekokouksessa kielitietelijöiden 1800-luvulla rakentamaan etnonationalistiseen teoriaan suomalaisten Uralilla sijainneesta alkukodista ja yhteisestä vaelluksesta Suomenniemelle. Alun perin Suomen Sisu -järjestön esittämän teesin mukaan ”suomalaiseen kansaan kuuluu pääosin niiden ihmisryhmien  jälkeläisiä,  jotka muuttivat  Suomeen esihistoriallisena aikana”. Teesin kannattajat eivät  tunnustaneet  suomalaisiin ”meihin” kuuluviksi ruotsinkielisiä, joiden he katsoivat tulleen paikalle vasta ristiretkeläisvalloittajien mukana, eivätkä varsinkaan 1500-luvulla maahan muuttaneita romaneja ja myöhempinä vuosisatoina saapuneita juutalaisia, venäläisiä, tataareja ja, kaikkein vähiten, parin viime sukupolven aikana maahan muuttaneita uusia suomalaisia.

Mainitun tapainen etnonationalistinen näkemys väestön historiasta on ronskisti ulossulkeva. ”Ne” eivät etnonationalistien suuressa kansallisessa kertomuksessa ole olleet osallisia suomalaisen kulttuurin luomisessa eivätkä toimijoita maan taloudellis-yhteiskunnallisessa kehityksessä.  Etnonationalistinen historiankertomus torjuu länsieurooppalaisen liberaalin  näkemyksen,  jonka  mukaan kansakunta on yhteiset oikeudet ja velvollisuudet yhtäläisesti jakava ja pyrkimyksistään yhdenvertaisesti päättävä yhteisö.

Historian opiskelulla on parhaimmillaan yksilöä ja  yhteisöä voimistava  potentiaali.  Samaistuminen entisten sukupolvien pyrkimyksiin ja saavutuksiin tukee tulevaisuudenuskoa. Historiallinen identiteetti  antaa vähemmistöille itseluottamusta ja sosiaalista näkyvyyttä, ajateltakoon vaikkapa Suomen saamelaisia, romaneja tai sukupuolivähemmistöjä.

Silti historianopetuksen vaaroista puhuminen on aiheellista. Vaaraksi voivat olla sekä koulun ulkopuoliset, poliittisten johtajien kansallismieliset historiakertomukset että yhteiskunnan eri ryhmien toisiaan poissulkevat identiteettikertomukset.

Erityisen  vaarallista historiankäyttöä  on  viholliskuvien luominen muista valtioista. Venäjällä Aleksanteri Nevskin käyttäminen lännen vastaisen taistelun symbolina ylläpitää venäläisten mielissä kuvaa lännestä vihollisena. Puolassa Kansallisen muistin instituutin harjoittama holokaustiosallisuuden kieltäminen  vierottaa  Puolan Euroopan  unionista, joka edellyttää jäseniltään yhteisen holokaustisyyllisyyden tunnustamista. Puolan vallanpitäjien suosittelemat historianläksyt kasvattavat hankalia eurooppalaisia.

Suomessa historianopetuksen välittämä alkukoti- ja vaelluskertomus oli aikanaan kansakunnan rakentamisen kaudella yhteisöä voimaannuttava myytti mutta menetti merkityksensä hyvinvointivaltio-Suomessa. Kokoavan voiman sijasta myytti ilmeni vähemmistöjä syrjiväksi historianopetuksen elementiksi. Vähemmistöjen kirjoittaminen kansakunnan  historian toimijoiksi  sujuu  hitaasti; vielä 2000-luvulla vähemmistöt olivat historian oppikirjoissa varsin näkymättömiä. Vähemmistöjen edustajien itsensä on lisäksi vaikea päättää, kertoako ensisijaisesti  vähemmistön  osuudesta  koko kansakunnan kohtalon käänteisiin vai oman kulttuurinsa kehityksestä.

Identiteettipoliittisten tavoitteiden sijasta historianopetuksen odotetaan toimivan ennen muuta älyllisen itsepuolustuksen ohjelmana. Suomalainen historianopetus onkin varautunut torjumaan historian vaarallista käyttöä. Varautuminen nojaa kahteen periaatteeseen:

• Opiskelijalla on oikeus kysyä kaikesta tiedosta, mistä se on peräisin.
• Opiskelijan tulee lähteä siitä, että historian ilmiöstä voi olla olemassa useita ristiriitaisa tulkintoja ilman, että vain jokin niistä olisi oikea.

Ensimmäinen periaate edellyttää opiskelijalta harjaantumista faktantarkistukseen.  Etenkin  sosiaa lisessa mediassa mutta myös muiden areenojen historiaviestinnässä esiintyy  tahallisesti  väärennettyä ja manipuloivaa tietoa, myös suoranaista trollausta. Viestinnän vastaanottaja tarvitsee valmiudet viestien tiedolliseen purkamiseen.

Historian oppikirjoissa on tätä tarkoitusta varten esillä runsaasti lähteitä, joiden kriittistä käsittelyä oppitunneilta edellytetään. Osin ristiriitaisen lähteiden käsittely totuttaa faktantarkistukseen. Lähteiden vertailu opettaa lisäksi kysymään, mihin vaihtoehtoisiin aikomuksiin menneen ajan ihmiset perustivat toimintansa. Lähteiden vertaaminen oppikirjan tekstiin paljastaa historiallisen tiedon luonteen ytimen: lähteistä rakennettavat faktat ovat hajatietoa, joka saa merkityksensä vasta kun se kirjoitetaan kertomuksiksi. Kertomuksessa on aina kirjoittajan sormenjälki eli hänen kullekin faktalle antamansa merkitys. Tämän muistaen historia ei näyttäydy valmiina pakettina vaan tiedon rakentamisen haastavana prosessina.

Suomessa  Jukka Rantalan  johtama  tutkimusryhmä on  tutkinut  oppilaiden ja  opettajien  valmiutta  käsitellä kriittisesti  historian  tietoa.  Tehtyään havaintoja siitä, mitä luokkahuoneissa tapahtuu, tutkijat arvoivat, että oppilaiden kriittisen tiedonkäsittelyn taidot eivät useinkaan vastaa opetussuunnitelman ilmaisemia kriittisyyden tavoitteita. Opiskelijat kysyvät harvoin, mistä tiedot ovat peräisin, ja opettajillakaan ei usein ole malttia pysähtyä keskustelemaan niiden luotettavuudesta. (Rantala ym. 2020.)

Angloamerikkalaisissa maissa positivistinen, analyyttisesti todistusaineistoon  viittaava  ote  historiaan on paikoin viety jopa niin pitkälle, että kriittisten taitojen harjoittelu syrjäyttää historian sisällöt. Positivistinen ote jättää jalkoihinsa historiatietoisuuden, joka ilmenee samaistumisena historian kertomuksiin. Eurooppalaisessa traditiossa puolestaan tavoitellaan tasapainoa historian kertomusten sisäistämisen ja tiedon muodon erittelyn välille. (Vrt. Wineburg 2001 ja Rüsen 1994.) Kertomusten dekonstruktio kuuluu historianopetuksen ytimeen, koska kertomuksia voi käyttää väärin. Historia maailman menon ymmärtämisen tukena on kuitenkin ensisijaista.

Toinen  periaate, historian  ristiriitaisten  tulkintojen käsittely, edellyttää opiskelijalta tutustumista historiankirjoitukseen. Oppikirjojen suhde historiantutkimukseen  on  aikojen kuluessa  muuttunut. Oppikirjoja ei enää nähdä historiantutkimuksen versoina, joissa tutkimuksen tulokset pelkistetysti esitettäisiin, vaan oppikirjat ovat ennemminkin historiakeskustelun areena, jolla tutkijoiden erilaiset tulkinnat kohtaavat ja historiatiedon dialoginen luonne toteutuu. Menneisyyttä koskeva tieto on luonteeltaan vuorovaikutuksellinen prosessi eikä valmis tuote. Historiankirjoituksen tuominen oppitunneille on opiskelijoille kutsu osallistua historiakeskusteluun ja historiaa koskevien kysymysten prosessointiin, esimerkiksi seuraavasti: oppikirja referoi historioitsijoiden Marko Tikan ja Aspo Roseliuksen erilaiset tulkinnat Suomen sisällissodan terrorin luonteesta sekä johdattaa opiskelijat arvioimaan historioitsijoiden näkemyksiä ja asettamaan menneisyyden ilmiöstä omia kysymyksiä. Historioitsijoiden kanssa keskustelemalla opiskelijat saavat kuvan historian tiedon dynaamisesta luonteesta ja käyttöohjeen historian ristiriitatiedon käsittelyyn.

Historiaa on eri aikoina käytetty vallan välineenä jopa välittämällä vääriä, trollattuja kertomuksia. Valetiedon poistaminen on paikoin vaatinut äärimmäisiä  toimenpiteitä.  Saksassa Kolmannen  valtakunnan  kukistuttua historia  kiellettiin  kouluissa kahdeksi vuodeksi, koska se oli muuttunut propagandaksi  ja  oppikirjat piti  kirjoittaa  uusiksi.  Virossa Neuvostovallan  kaaduttua  koulut luopuivat välittömästi kotimaan historiaa käsittelevistä oppikirjoista,  joissa  ”isänmaana” oli  neuvostokaudelle  Viron sijasta  koko  Neuvostoliitto (Ahonen 1992). Etelä-Afrikassa siirryttäessä vuonna 1994 demokratiaan hallitus suunnitteli historian hävittämistä koulujen ohjelmasta, koska historianopetus oli pönkittänyt apartheidhallintoa. Uusi hallitus oivalsi kuitenkin pian, että myös ”sateenkaarivaltio” tarvitsi identiteettikertomuksen. (Ahonen 2012.) Yhteisön eri ryhmien oli oikeus saada kouluopetuksesta aineksia omiin identiteettikertomuksiinsa.

Historia on vaarallista, jos sitä käytetään ilman käyttöohjetta. Jos opiskelija tai varttunut lukija ei osaa kysyä, mistä tieto on peräisin tai erottaa kertomuksessa faktaa tulkinnasta, hän on haavoittuvainen manipuloiville kertomuksille ja suoranaiselle valetiedolle.

Historian esitykset rakentuvat faktoista ja kertojan niihin liittämistä merkityksistä. Koska kertoja on voinut toimia historialliselle tiedolle ulkopuolisin ehdoin, opiskelijalta edellytetään älyllisen itsepuolustuksen ja aktiivisen dialogin taitoja. Dialogi on parempi keino välttää historian käytön vaaroja kuin muistilait tai historianopettajia  koskevat kantelut.

•

Artikkeli perustuu luentoon Tieteen päivillä 17.1.2021.

•

Kuvan lähde: Unsplash